keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ways I Can't Tell

Hullun touhua. Mutta, mitä tämä edes on? Miksi tästä ei pääse eroon? Miksi mä vain jatkan vaikka ehkä kerran tai kaksi olen tän touhun lopettanut. Mutta, musta ei taideta päästä koskaan eroon.
En hautaudu pienoismallien alle. Jo hetken ajattelin noin kirjoittaa. Mutta, tajusin että se olisi ollut valetta. Kun laskin mallejani huomasin, että niitä on lukumäärällisesti paljon vähemmän kuin luulin. Silti ne syrjäyttivät osan kirjoistani pois kirjahyllystäni jossa ne nyt asustavat.
Ihmiset eivät ymmärrä tätä harrastusta. Puhuin kerran kaverilleni pienoismalleista, sain osakseni outoja katseita. 17-vuotias kaupan leluhyllyllä on outo näky (Tosin nykyään tilaan lähes kaikki mallini. Eipähän tarvitse poistua kotoa paitsi sitten postissa käydäkseni. Enkä kyllä enää niin paljon schleichejä osta.)
Surukseni mulla ei ole aikaa tehdä tätä niin paljon kuin haluaisin. Mutta, kyllä mä silti saan jotain aikaiseksi. Ehkä. Haluaisin ottaa realistisia kuvia. Mutta en halua lähteä matkaamaan jonnekin kuvaamaan. Varsinkaan yskin. Siellähän voi olla ihmisiä, jotka tuijottavat oudoksuen.
Välillä ärsyttää, kun ihmiset eivät ymmärrä tätä harrastusta. Kun sulta kysytään, että miksi edes haluat näitä malleja. Mitä teet niillä. Miksi. Miksi.
Vasemmalta: breyer traditional, breyer classic, schleich, breyer stablemates.
Vietin juuri pari tuntia tehden itselleni vesileimaa vain tätä blogia ja näitä minun outoja kuviani varten. Tuostakin tuli aika karmea, mutta sillä mennään. (Tosin eräs kaverini lupaili minulle ehkä hienompaa piirrellä. On kiva kun joillakin on lahjoja piirtämiseen.)
Välillä vietän tunteja vain editoiden kuvia. Sitten en koskaan kyseisiä kuvia saa blogiin.
En ymmärrä hevosista mitään, mutta tämän harrastuksen takia sitä on tullut tutkittua kyseistä lajia. On tullut hankittua kirjojakin hevosista. Kaikki vain muovisten hevosten tähden.
Tähän touhuun on pistetty satoja -ehkä jopa tuhansia- euroja. Ja silti vaan jatketaan.
Välillä turhaudutaan niin, että ollaan ihan kyynel silmässä. Ei onneksi kovin usein. Vain silloin kun jokin varuste rikkoontuu tai kamera ei tunnu tarkentavan siihen yksityiskohtaan jota haluat kuvata.
Ja silti vaan jatketaan. En halua sanoa kliseitä kuten "se on elämäntapa". Sillä voiko pakonomaista pienoismallailua edes kutsua elämäntavaksi? Tai kai sitä voi. Viimestään siinä vaiheessa kun kotisi jokaisella pinnalla on vähintään yksi pienoismalli tai sen varuste. Kun pyydät ystäviäsi tuomaan kaikki rikkimenneet -tai sellaiset joita ei vain haluta- nahkatavarat, ehkä jopa korut. Kun pankkitilisi on tyhjä sillä heti kun sinne ilmestyi jotain tilasit sen kuolaamasi mallin tai kävit ostamassa materiaaleja. Tai kun et vain voi tätä touhua lopettaa vaikka hetken tuntui jo siltä kuin olisit saanut tarpeeksesi.
 Tämä oli todella outo postaus kirjoittaa. Tämän tyylistä en oikein koskaan kirjoita. Mitä piditte? Lisää tämmösitä missä vain lätisen vai jatkanko ehdottomasti vain vakavien tarkemmin mietittyjen postausten parissa?

+kuvassa näkyy kiinnostuneille vähän kokeroja breyerin mallien ja schleichien välillä
++koska minulta loppuu otsikkoideat niin ajattelin tämmöiset mihin ei ole erityisen selkeitä otsikoita nimetä esimerkiksi kappaleiden nimillä

4 kommenttia:

  1. Mä haluaisin kanssa mennä ulos ottamaan kuvia, mutta en oo vielä viittiny:D jotain pienempää mallia voisikin kuvata, sillä se olisi helppo muiluttaa ulos. 1:12 mallit (<3) onkin sitten asia erikseen. Nyt mulla voisikin olla taas enemmän aikaa touhuta pienoismallien kanssa.
    mä tykkään lukea asiapitosia tekstejä, koska niiden lukeminen on hyvää nollausta eivätkä ne ala ärsyttää. Voin kyllä lukea kaikenlaisia tekstejä, jos ne liittyy pienoismalleihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Mulla on malleilleni "pony poucheja" jolloin niiden kuljettaminen on kätevää.
      Aikaa mulla ei ole yhtään. Intoa sitäkin enemmän.

      Poista
  2. ''Tai kun et vain voi tätä touhua lopettaa vaikka hetken tuntui jo siltä kuin olisit saanut tarpeeksesi.'' Tuo oli niin osuva! Ja koko teksti muutenkin. En sitten millään ymmärrä miten esimerkiksi aikuisten miesten harrastuksena pienoismallit kuten junat ja autot hyväksytään ja niille on Suomessakin omia messuja jne., mutta jos keräilet pienoismallieläimiä, olet yhtäkkiä ''liian vanha leluille'' ?? Siksi tosiaankin kuvausreissut oman pihan ulkopuolelle ovat todella harvinaisia, saati käynnit lelukaupoissa tai leluhyllyillä ruokakaupoissa. Onneksi ei sentään käy vieraita jotka arvostelisivat kokoelmaa, siihen riittää jo oma perhekin... Mutta aina tätä hommaa vain jatkaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hullun touhua ;) Tosin esim. nyt töissä kun olen puhunut semmoisten justjust täysi-ikisten miesten kanssa niin ei niitä ainakaan ihemtyttänyt tää mallailu. Alkoivat vaan kertomaan sitten kaikista hevosista joita ovat oikeassa elämässä kohdanneet :D
      Mutta niinhän se monissa harrastuksissa (ja esim. töissä) menee niin, että jos se on perinteisesti ns. miesten juttua niin sitä arvostetaan ja jos se on naisten tai "tyttöjen" juttuja niin arvostusta ei samalla tavalla olekaan.

      Poista

Ennen kuin kommentoit:
-Vastaan lähinnä vain viesteihin joissa on oikeasti jotain sisältöä ts. herättävät minussa jotain sanottavaa. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta kommentista!
-Otan mielelläni postausehdotuksia vastaan. Kuitenkin on hyvin epätodennäköistä, että tekisin postausta jostain schleich-tallista tms. Minulla ei sellaista ole.
-Kuvaan canon eos 100D-järjestelmäkameralla. Pienoismallikuvauksessa käyttössäni on vain kittiputki. Vanhat kuvat on otettu canon ixus 132-pokkarilla.
-Minulla voi joskus kestää turhankin kauan vastata, pyrin kuitenkin vastaamaan mahdollisimman pian.

Riskaabeli Roselda

Heips! Tässä postauksessa viimeisimpänä (öö varmaan yli kuukausi sitten??) valmistunut repaint. Tämän tein pigmenteillä ja kuvasin lähes kok...